Vi njuter av vyn från en kurgan över stäppen. Jag minns Naturvetarklubben i Borgås resa till Don-Kalmuckien-Volga 2006. / Nautimme näkymästä arolle kurgaanista. Muistan Porvoon Naturvetarklubbenin matkaa Don-Kalmukiaan-Volgaan 2006. Foton / Kuvat: Eva Ahl 2006.
Tuli ajankohtaiseksi muistaa Porvoon Naturvetarklubbenin legendaarista matkaa Venäjälle (Doniin, Kalmukiaan ja Volgan deltaan) huhti-toukokuussa 2006, koska Kaisa Kyläkoski kysyi webissä kurgaanikulttuurin taustoista. Tässä seuraa matkakertomus, jonka kirjoitin vuonna 2007, mutta se ei koskaan ilmestynyt mihinkään julkaisuun. Olkaa hyvä!
Det blev aktuellt att minnas den legendariska Naturvetarklubbens i Borgå resa i april-maj 2006 till Ryssland, och särkilt Don, Kalmuckien och Volgadeltat, eftersom Kaisa Kyläkoski frågade på webben om kurgankulturens ursprung. Här kommer en reseberättelse jag skrev på finska år 2007, men som aldrig publicerades någonstans. Varsågoda! För ett sammandrag på svenska, scrolla längst ner.
Skyyttien ja varjaagien jäljillä? Kertomus matkasta Volgan suistoon
FM Eva Ahl (2007)
Naturvetarklubben i Borgå teki 28.4.–9.5.2006 luontoretken Moskovan, Don-joen ja Kalmukian kautta Volgan suistoon. Tavoitteena oli vierailla luonnonsuojelualueilla sekä tutustua seudun kulttuuriin. Matkaa tuki mm. Svenska kulturfonden sekä Svenska Folkskolans Vänner.
Taustaa
Naturvetarklubben i Borgå on biologianopettajien Anita ja Volmar Rosengrenin vetämä luontokerho, joka aloitti toimintansa Porvoossa 1970. Kerho on suunnattu yläaste- ja lukio-ikäisille, mutta varttuessa aikuisuuteen moni myös jatkaa osallistumistaan toimintaan. Kerhon puitteissa tehdään vuosittaisia linturetkiä Porkkalaan, Hankooseen ja Söderskär-saarelle Uudenmaan rannikolla sekä käyntejä kotimaisissa kohteissa kuten Luonnontieteellisessä museossa, Korkeasaarella yms. 1980-luvun taitteesta alkaen kerholaiset ovat myös saaneet osallistua Anitan suunnittelemiin ja järjestämiin pitkiin ekskursioihin yleensä Ruotsiin tai Norjaan, mutta jotkut matkat ovat suuntautuneet kaukaisillekin Pohjois-Euroopan alueelle. Esimerkiksi vuonna 1990 kerho matkusti Huippuvuorille, vuonna 1993 kierrettiin Islanti ja Färsaaret. Kerhon 25-vuotisjuhlavuonna 1995 käytiin Grönlannin lounais-osissa. Nuorimmat matkoille osallistuneista ovat olleet vaan 10-vuotiaita (vanhempien seurassa), mutta ryhmän keski-ikä lienee useimmiten ollut alle 20. Vuonna 2004 Anita ja Volmar Rosengren palkittiin Svenska Folkskolans Vännerin kansansivistämispalkinnolla sinnikkäästä työstään lasten ja nuorten parissa.
2000-luvulla Naturvetarklubbenin moni pitkä ekskursio on suuntautunut Venäjälle, mm. Siperiaan ja Karjalaan sekä Moskovan seudulle. Vuonna 2006 vuorossa oli matka Etelä-Venäjälle. Matkalle Suomesta lähdettiin yöjunalla kohti Moskovaa, jossa tapasimme oppaamme, biologit Boris Sheftel, hänen vaimonsa Antonina (Tonya) Alexandrovna sekä jatko-opiskelija Vladimir Arkhipov. Moskovasta seurasi bussimatka Donin varrella Galichia Goran luonnonsuojelu-alueelle, jossa yövyttiin -10,6 asteessa! Onneksi päivällä lämpeni hieman lempeämmäksi ekskursio-sääksi.
Don-joen alue
Sekä meno- että paluumatkalla vierailimme luonnonsuojelualueilla Donin varrella: Galichia Gorassa sekä Voronezissa. Seudun kalkkipitoisessa maastossa on lukuisia alueita, jota ihmisasutus on suosinut vuosituhansien ajan. Myös Galichia Goran alueella sijaitsi kalkkikiviluola, jossa on ollut kivikautinen asuinpaikka. Täällä, Mustan meren koillispuolella on löytynyt runsaasti jälkiä myös Neanderthal-kulttuuriista. Läheltä, Voronezin Kostienkista (esim. Markina Goralta Donin varrelta) on löytynyt lukuisia asuinpaikkoja, joissa on viitteitä myös asutuksen jatkuvuudesta. Kostienkista on löytynyt myös paleoliittisen nyky-ihmisen tekemiä venus-veistoksia. Nk. Kostienki-veitset ovat myös valmistustekniikaltaan korkealaatuisia – todennäköisesti pii, josta ne on tehty, on kuumennettu (kuuluvat Gravettian-industryn piiriin, n. 35 – 20 000 BP).
Galichia Goran eräitä kivikautisia asuinpaikkoja, jotka sijaitsivat kuvassa keskellä näkyvässä kalkkikiviluolassa.
Don-seudun kaupungeissa vierailimme Jelitzissä, jonka lähellä sijaitsee muistomerkki merkittävästä taistelusta Venäjän historiassa. 1200-luvulla khaanin johtamat mongolit (nk. Kultainen Orda) olivat ottaneet laajan Itä-Euroopan alueen haltuunsa. Kaupungit, kuten Novgorod ja Moskova, maksoivat Ordalle veroa, mutta 1300-luvulla Ordan valta alkoi rapistua sisältäpäin ja venäläiset vasallit kapinoivat herrojaan vastaan. Moskovan ruhtinas Dimitri III kieltäytyi maksamassa Ordalle veroa 1378, jolloin khaani varustautui sotaan. Dimitri voitti 1380 Kulikovo polen taistelun Don-joen rannalla, jonka jälkeen häntä kutsuttiin Dimitri Donskoiksi (Donin ruhtinas). Moskovan asema suhteessa Novgorodiin voimistui, ja kaupungista kehkeytyi seuraavina vuosikymmeninä yhä voimakkaampi Venäjän alueen keskus. Taistelulla oli suuri symbolinen merkitys ja sitä on myöhemmin juhlittu suurin elein, esim. 1980. Vuonna 1988 Dimitri julistettiin pyhäksi. Galichia Goran reservaatissa näimme myös jälkiä linnoituksista, jotka liittyvät tataarien ja venäläisten välisiin raja-konflikteihin 1000-luvulta alkaen.
Galichia Goran luonnonsuojelualueella näkyi myös muinaisjäännöksiä, vaikkakin ne olivat vaikea erottaa maastosta. Kuvassa näkyy kuinka ornitologit tallaavat linnoituksilla, joita on rakennettu keskiajalla.
Jelitzin kaupungissa (perustettu 1146) vierailimme lisäksi ortodoksisessa kirkossa 1890-luvulta. Kirkko oli pyhitetty Kristuksen ylösnousemukselle. Kirkkoa vastapäätä sijaitsi myös keskiaikaisen kirkon maanalaiset, esiin kaivetut ja katetut jäänteet sekä iso muistomerkki, jossa esiintyy Dimitri Donskoin aikainen sotamies, 1500-luvun rahvaan taistelija sekä Toisen maailmansodan aikainen sotilas. Don-joki muodosti Toisen maailmansodan aikana itä-rintaman 1941–45, joten myös luonnonsuojelualueella oli vielä juoksuhautojen jäännöksiä näkyvissä. Donin rannoilla nähtiin myös lukuisia muita sota-monumentteja ”Suuren isänmaallisen sodan” tiimoilta. Kesällä 1942 saksalaiset onnistuivat ylittämään joen ja valtasivat Voronezin alueen, mutta tähän päättyi sittemmin panssarihyökkäys Volgaan.
Jelitzin kaupungin keskustassa on kaivettu keskiaikaisen kirkon jäänteitä. Jäännökset ovat katettu nähtävyydeksi.
Historiaa käytetään ylpeästi. Kirkon raunioiden vieressä on moderni, patrioottinen muistomerkki, jossa esitellään kolme venäläistä sotamiestä: keskiaikainen, 1500-luvun ja Toisen maailmansodan aikainen sotilas. Kaupungin liepeillä ja Donin varrella on käyty sotaa monena aikakautena.
Kalmukiassa skyyttien ja sarmaattien mailla
Matkamme jatkuessa etelään kohti Kaukasusta kallistuneen kuunsiprin alla, saavuimme yömyöhään, lukuisten tiesulkujen (pelätään terroristeja) kautta, Godilu-järven luonnonsuojelualueelle Kalmukiaan. Saavuimme perille yömyöhässä ja 16 m/sekunnin tuulessa oli pystytettävä teltat, pimeässä. Kaikki onnistuivat kuitenkin ja seuraavan aamun sarastaessa olimme saaneet nauttia rauhallisesta ja lämpimämmästä yöstä kuin edeltävät.
Aron alueella skyyttien/sarmaattien ensimmäisellä ajanlaskua edeltävällä vuosituhannella rakennuttamat kumpuhaudat, kurgaanit, olivat hyvin monumentaalisia – näkyivät kilometrien päähän. Heidän edeltäjä kurgaanien rakentamisessa oli jo metallia käyttävä Maikop-kulttuuri (n. 2800-2000 BC) Pohjois-Kaukasuksella sekä Jamnaja-kulttuuri. Arokulttuureista myöhäisneoliittiset kulttuuri Katakombnaja ja Poltavka käsittelivät kuparia alisella Volgan alueella. Heidän hautakammionsa olivat hirrestä ja vainajat haudattiin ns. Yamnaja-asentoon, polvet koholla. Alueen kivikautinen kulttuuri vaihtui pronssikautiseen kulttuuriin nimetään Abasevo-kulttuuri, nimetty erään nimikkokalmiston mukaan. Heidän tyypillisiä esineitä ovat nk. C-kirveet ja avoputkelliset taltat.
Miltä aro tuoksuu? Kasvillisuus on runsasta ja etenkin absintin tuoksu tuntuu huumaavalta (koiruohon lehdet tuoksuivat, vaikka kasvit eivät vielä olleetkaan kukassa). Aro peittyy myös punaisiin valmuihin niin kauas kuin silmä kantaa. Ryhmän jäsenet bongaavat lintuja kurgaanin päältä Kalmukkiassa. Hautakummut erottuvat hyvin aron tasaisessa maisemassa – ihminen on selkeästi manifestoinut läsnäolonsa alueella.
Skyyttien alue ulottui aikanaan Kaspianmeren alueelta aina Bulgariaan saakka ja he esiintyvät kreikkalaisissa lähteissä 700-luvulla e.Kr. alkaen. Kaupankäynti ja kulttuurivaikutteiden vaihto oli alueella vilkasta. Eniten skyytit muistetaan varmasti eläinaiheisesta taiteestaan (kultaiset pantterit ja hirvi/peura-aiheet). Skyyttien varallisuus perustui todennäköisesti jalometalliin. Sarmaatit olivat skyyttien perillisiä ajanlaskun alun taitteessa, siihen saakka jolloin hunnit valtasivat alueen 300-luvulla. Suomalaiset tutkijat tutkivat aikoinaan myös näiden nomadien hautakumpuja, mutta pohjoisempana Keski-Venäjällä.
Euroopan itä-rajalla
Kalmukian ja Astrakanin nykyiset asukkaat, kalmukit, levittäytyivät alueelle Mongoliasta lähtöisin 1600-luvulla. Nomadiheimon vaatetuksen mukaan nimitettiin yleisesti pitkäkarvaista villakangasta ”kalmukiksi” tai ”astrakaniksi”. Ruotsin valtakunnasta käsin ensi kontaktit kalmukkien kanssa tekivät jo Kaarle XII sotilaat, karoliinit, saavuttuaan alueelle jäätyään vangeiksi Pultavan taistelussa 1709 (taistelua on varmasti kiinnostavimmin analysoinut Peter Englund kirjassaan Poltava). On säilynyt tarinoita ruotsalaisten kohtaamisista kalmukkien kanssa. 1800-luvun lopulla myös ruotsalainen tutkimusmatkailija Sven Hedin, joka asui vähän aikaa Astrakanissa, vieraili Etelä-Siperian kalmukkien luona.
Kalmukian pääkaupunki Elista on perustettu 1865. Vuonna 1944 kalmukit pakkosiirrettiin täältä Siperiaan, mutta heistä pääsi osa palamaan 1957 jälkeen. 1900-luvulla kommunistinen järjestelmä loi uutta teollisuutta alueelle rakentamalla kalatehtaita Godilu-järven alueelle. Tehtaat tosin tuhosivat alueen ekosysteemin, joten entinen makeanveden järvi muuttui murtovesialtaaksi. Kaikki kalat sinttiä lukuun ottamatta pakenivat tästä suolapitoisuuttaan jatkuvasti kasvattavasta järvestä, paitsi sintti. Sitkeät sintit ovat tosin saaneet rikkaan lintuelämän jatkumaan alueella, joka nykyään on luonnonsuojelualuetta.
Pääkaupungissa vierailimme presidentin 1990-luvulla rakennuttamassa ylellisyys-kaupunginosassa City Chessissä, joka on ”pyhitetty” presidentin lempipelille, shakille. Kaupunkiin on 1992 rakennettu buddhalaistemppeli sekä uusi temppeli, joissa vierailimme. Kalmukian virallinen uskonto on, ainoana maan Euroopassa, lamaistinen buddhismi, joten temppeleissä oli runsaasti Dalai Laman kuvia. Temppeliin astuessa on lähdettä kiertämään vasemmalta oikealle, alkaen ulkoa rukouskelloista - on oltava tarkkana, koska henget näet kulkevat vastakkaiseen suuntaan.
Lamaistinen temppeli Elistassa, Kalmukiassa.
Volgan suisto ja Volgograd
Alueen historia on hyvin kiinnostava. Jääkaudella jälkeen Kaspian- ja Musta meri olivat yhteydessä ja Kaspianmeri noin 25 metriä nykyistä korkeammalla. 700-luvulla jälkeen ajanlaskun alun alueella kukoisti Kasaarien kauppamahti, jota voisi jo kutsua valtioksi. Donin varrella sijaitsi suuri keskus, Sarkel, sekä Volgan suistossa Itil. Kasaarien alueen takaa ja eteläpuolella alkoi islamilainen maailma. Kaspianmeren äärelle tullessa ajatukset käyvät vääjäämättä muinaisten vieraitten luona: viikinkien. Idäntien arvellaan johtaneen Don-joen kautta Mustalle merelle sekä Volgan kautta Kaspianmeren kulttuurien rikkauksien äärelle. Arabikronikoitsija Ibn Fadlanin mukaan hän tapasi 900-luvun alussa Pohjolan varjaageja, joiden päällikkö-hautausta hän mm. kuvailee.
Kukkiva aro.
Saavuttuamme leirintäalueellemme Astrakanissa oli seuraavana päivänä ekskursioiden aika: kävimme jälleen tutustumassa aron elämään – ja näimme jopa hellyttävän, pitkäkorvaisen siilin. Veneretki Volgan suistossa ja pyörähdys aurinkoisen Kaspianmeren aalloilla oli kuitenkin matkan kohokohtia. Miltäköhän viikinkien tuntui pitkän jokimatkan jälkeen vihdoin nähdä jälleen ison meren aallot?
Veneretkellä Volgan suistossa.
Aurinkoinen näkymä veneretkellä Kaspianmerellä.
Stalingradista Volgograd
Paluumatkalla vierailimme Volgogradissa – kaupunki joka ennen tunnettiin Stalingradina. Kaupunki perustettiin Tsaritsin-nimisenä linnakkeena Volgan Tsaritsa-sivujoen uomalle vuonna 1589. Tässä Don ja Volga virtaavat kaikkein lähimpänä toisiaan, jonka takia joet yhdistettiin kanavalla viimein 1952. 1925 kaupunki nimettiin Stalingradiksi ja tuli syksyllä 1942 muuttumaan Toisen maailmansodan kauheimmaksi sotanäyttämöksi. 2. helmikuuta 1943 Saksan kenraali Paulus jouti antautumaan neuvostojoukoille ja liki 100 000 saksalaista vangittiin. Vain joitakin tuhansia vankia palautettiin sodan loppuessa. On arvioitu että Stalingradin taistelu vaati 1,5 miljoonaa uhria, mutta luvut vaihtelevat lähteistä riippuen. 1945 kaupunki nimettiin ”Sankarikaupungiksi”, mutta vuonna 1961 nimi vaihdettiin destalinisaation ansiosta Volgogradiksi.
Nykyään kaupungissa kukoistaa metalliteollisuus. Vierailumme aikana kaupungissa Voiton päivän juhlinta (9.5.) oli juuri alkamassa, joten saimme myös makua siitä, miten suuresti tätä juhlaa vielä vietetään Venäjällä – puna-armeijan tähtilippuineen, veteraanikuvineen kaikkineen. Mahtipontisuudesta ja poliittisuudesta saimme myös muistutuksen käydessämme voiton monumentin luona: 101 metriä korkea Nike-patsas seisoo 101 metriä korkean kummun päällä muistuttamassa suuresta voitosta.
101 metriä korkea Voiton monumentti Volgogradissa esittää voiton jumalatar Nikeä, mutta mielletään myös Äiti Venäjäksi. Muistomerkki on pystytetty Stalingradin taistelun (1942-42) muistoksi 101 metriä korkealle mäelle.
Paluu Moskovaan
Ajaessamme kohti Moskovaa pysähdyimme vielä Voronezin reservaatissa, jossa nykyään suojellaan ja tutkitaan erityisesti majavia. Voronez ovat myös niitä alueita, joilta löytyy runsaasti kivikautisia asuinpaikkoja. Alueella kävimme nunnaluostarissa, jonka kerrottiin olleen aikaan perustettu jo Pietari suuren käskystä kolmesataa vuotta sitten. Nykyiset rakennukset olivat tosin pääosin 1880-luvulta. Ennen Moskovaa pysähdyimme vielä Leo Tolstoin (1828-1910) kesähuvilalla, Jasnaja Paljanalla, ja kävimme kirjailijan muistomerkillä.
Junan lähdettyä ”Voiton päivän” aattona kohti Suomea oli vielä epätodellinen olo – kahden viikon aikana oli kokenut ja nähnyt niin paljon, että sen sulattamiseen menisi useita viikkoja (post scriptum 2018: vuosia!). Anita ja Volmar Rosengrenille on vielä suotava lämpimät kiitokset ainutlaatuisen matkan järjestämistä liki 40 hengen ryhmälle, taustaltaan mitä erilaisimmille ihmisille.
Kirjallisuutta:
Borovka, G. 1928: Scythian Art. London.
Champion, T. et al. 1991: Prehistoric Europe. London.
Ensimmäinen ja toinen maailmansota. Päätoim. Matti Klinge. Helsinki 1995.
Korpela, Jukka 1999: Itä-Euroopan historia keskiajalta 1700-luvulle. Helsinki.
Suullisia lähteitä:
Bogatyrev, Sergei, FT, luentosarja ”Medieval Russian Culture, Renvall-instituutti, Helsingin yliopisto, kl 1999.
Linturi, Elvi, FM, luentosarja ”Itä-Euroopan esihistoria”, Arkeologian laitos, Helsingin yliopisto, sl 1996.
Oppaamme Venäjällä.
Teksti on toimitettu FT Eva Ahl-Wariksen toimesta 2018.
Sammandrag på svenska:
År 2006 åkte Naturvetarklubben i Borgå i ledning av biologilärarna Anita och Volmar Rosengren på en legendarisk resa till Don-Kalmuckien-Volgadeltat. Området har en otroligt rik förhistoria och historia ända från neanderthalarnas äldre stenålder till 2. världskrigets djupa skuggor. I Kalmuckiens huvudstad Elista besökte vi lamaistiska tempel - Kalmuckien är det enda europeiska landet som har lamaism som religion. Elista är även känd som 'schackhuvudstad'. I Astrakan åkte vi båt på Volga och Kaspiska havet. Hemvägen till Moskva gick via Volgograd, en gång Stalingrad, och vi såg det enorma Nike-monumentet som är 101 m högt. Vi stannade även i det idylliska Jasna paljana, som har varit Leo Tolstojs villa. En oförglömlig resa!
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar